Vain pakki puuttuu

Ensin pahoittelen pitkää hiljaisuutta Siirtotyöläisen osalta. Tässä vain tuli todistetuksi, että olen patalaiska kirjoittaja. Voin kuitenkin syyttää koulutustani. Taideteollisessa Korkeakoulussa ei minun aikanani panostettu paljoa kirjalliseen ilmaisuun: Siellä pärjäsi enimmäkseen askartelu-paskartelulinjalla.
Se mikä sai minut palaamaan tämän blogin pariin oli hetkellinen väläys tänään lenkkeillessäni. Juoksureittini varrelle osui tienpätkä, josta oli rakennustöiden takia suljettu toinen kaista noin 30 metrin matkalta. Tällä yhdellä kaistalla nökötti kaksi autoa nokat kiinni toisissaan. Kuljettajat olivat kuin pysäytyskuvat jostakin nuorisoelokuvasta, jossa pelataan "chicken" -nimistä peliä. En tiedä kauanko olivat kuskit tuijottaneet toisiaan, mutta aika monta autoa oli kerääntynyt jonoksi kumpaankin suuntaa. En jäänyt ihailemaan tätä hitaasti etenevää draamaa. Juostessani eteenpäin mietin, että mitähän kuskit ajattelevat? Ja miksi kumpikaan ei pystynyt antamaan periksi nopeasti? Itse en olisi pystynyt olemaan toimimatta montaakaan sekuntia. Olisin myöntynyt ja peruuttanut.
Taannoin eräs toinenkin siirtotyöläinen oli joutunut samanlaiseen tilanteeseen ja keskutellessamme tulimme seuraavanlaiseen tulokseen: Koska autokoulu opetus ei ole kovin kaksista täällä, monet kuskit ovat hyvin epävarmoja peruutustaidoistaan. Olen tämän havainnut muissakin yhteyksissä. Kiinalainen auto kulkee lähes aina vain eteenpäin. Taskuparkkeerauksista on turha haaveilla, vaikka lähes kaikissa autoissa tuntuu olevan peruutustutkat. Koska autot on kalliita täälläkin, se nostaa kynnystä antaa periksi ja alkaa peruuttaa, koska lopputuloksena voi olla kolhittu auto ja kasvojen menetys.
Ja lopuksi lupaan, että tämä on viimeinen liikenneaiheinen kirjoitus vähään aikaan.  

Moro Panda

Luin viikolla Wall Street Journalin Aasian nettipainosta. Sieltä sattui silmiini juttu Hello Panda:sta. Hello Panda on Shanghailainen vaatebrändi. Luis Vuitton:in ja muita eurooppalaisia brändejä omistavan LVMH groupin perustajan poika, Antoine Arnault, on sijoittanut Pandaan. Ostin paidan Shanghaista oikeastaan sattumalta. Kauppa tuli vastaan trendikkäällä aluella ja jotenkin se veti puoleensa. Lukiessani WSJ juttua oivalsin, että olen ollut varsin muodikas: Hello Pandan luojalla, JiJi:llä on juuri ollut näyttely Pariisissa. Ja myöhemmin tänä vuonna sinne aukeaa Hello Panda -liike. Jälkeenpäin mietin mikä tuossa Kiinalaisessa mustavalkoisessa karvapallossa kiehtoi.

Hello Panda -brändi kuvaa luojansa mukaan nykyistä päälle kaksikymppisten sukupolvea. Sukupolvea, joka on on poispilattu, stressaantunut ja itsenäistyvä. Tuohon listaan on lisättävä myös itsekäs. Kyseinen sukupolvi on ensimmäisiä aikuistuvia yhden lapsen politiikan sukupolvia. Jollakin tavalla brändi edustaa, minusta hyvin nykyistä Kiinaa: Agressiivisen itsevarma kopio, joka hakee omaa identiteettiään.

Minusta Hello Panda on jonkinlainen kopio, tai ehkä paremminkin mutaatio, japanilaisesta Hello Kittystä. Se kommentoi esikuvaansa ja samalla kuvaa tekijänsä Kiinaa, maata joka tuntee arvonsa ja osaa olla tarvittaessa kärkevä omissa näkemyksissään. Mutta olennaista on kuitenkin, että tuotteessa on paljon kopioinnin tunnetta. Kiinalaisille (ja monille muille aasiaisille) kopionnissa ei ole mitään pahaa. He eivät siis välttämättä näe mitään pahaa hyvän idean toistamisessa. Ja jollakin tasolla se on totta. Sitähän suurin osa muotoilusta on, otetaan olemassa oleva tuote ja pyritään luomaan entistä parempi tuote vastaamaan senhetkisiä vaatimuksia. Siinä ei ole mitään väärää, varsinkin, jos kopiodessa parantaa alkuperäistä ideaa, eikä vain pyri tuottamaan uskollista toisintoa, saatikka väitä sen olevan aito.

Pandan ilkeässä ilmeessä voi myös kuvitella näkevänsä kommunistisen puolueen keinoja kaihtamattoman katseen, joka vartioi omia kansalaisiaan vallanmurenemista peläten.

Hello Panda voi olla merkki tulevasta, luovasta Kiinasta. Kiinasta johon en tällä hetkellä usko. Nyky-Kiina ei ole yhteiskunta, joka tuottaa luovia ihmisiä. Täällä painottuu aivan liikaa ylempää tulevien ohjeiden orjallinen tottelu. Mutta ennustaminen on vaikeata, etenkin tulevaisuuden.

Maitoa

Olen jo aikaisemmin pohtinut estetiikan eroja eurooppalaisten ja kiinalaisten välillä. Mielessäni olen pyöritellyt kiinalaisen galligrafian yksinkertaistettua kauneutta ja silmissäni kiinalaisen muotoilun pakkomielteenomaisen pipertämistä. Miksi minä länsimaalainen näen yksinkertaistamisen voiman perinteisessä kiinalaisessa ilmaisussa? Siitä ei kuitenkaan ole mitään viitteitä nykyaikaisessa kiinalaisessa muotoilussa, joka pursuaa turhia yksityiskohtia ja yliampuvia materiaalivalintoja. Onko se vain ajatteluni rajoittuneisuutta? Voihan nimittäin olla, että esteettinen käsitykseni on liian spartalaista muiden mielestä. Voi myös olla, että nyky-Kiinassa vallitseva kulutusjuhla ajaa ihmisiä haluamaan luksusta, joka usein on varsin barokkimaista. Minusta luksustuotteiden estetiikka periytyy suoraan barokista. Ja luksus tuntuu puhuttelevan kaikkia kaukoidän ihmisiä. Missään ei näe niin paljon luksustuotteita kauppaavia myymälöitä (aitoja ja kopiota) kuin täällä. Mielenkiitoinen sivuhuomio on, että Eurooppalaisten itään suuntaama luksustuotteiden valikoima on koristeellisempi kuin se, mitä myydään Euroopassa.

Sama koskee minusta japanilaista estetiikkaa. Perinteisesti japanilainen visuaalinen kulttuuri mielletään hyvin pelkistetyksi, mutta Japanissa käydessä ei voi kuin hämmästellä sitä visuaalisen informaation määrää, joka tulvii kaikkialta. Ja onhan suomalaisen muotoilun yksinkertaisuus ja rehellisyys rakentunut meidän muotoilijoiden itsepetokselle, jonka voi paljastaa vierailemalla sattumanvaraisesti kymmenessä suomalaiskodissa.

Toisaalta...

Törmäsin Hong Kongissa muotoilutoimistoon nimeltä Milk design. He toteuttavat juuri sellaista kiinalaisen ja funktionalistisen muotokielen yhdistelmää, jota tuossa jutun alussa kuvasin. Kannattaa tutustua Cathay Pacificille tehtyyn astiastoon, jossa on hienosti uudelleen tulkittu perinteinen riisiposliini. Siinä yhdistyy oivallisesti perinne ja nykyaika.

Kuulin, että toimisto on saanut huomiota (ainakin) Saksalaisissa muotoilupiireissä. Eli luultavasti he toteuttavat, jotakin sellaista, jota me länsimaalaiset haluamme nähdä modernina kiinalaisena tulkintana ikiaikaisesta visuaalisesta kulttuurista. En ole kuitenkaan varma enää onko tuo tulkinta rehellinen. Enkä nyt tosiaankaan halua halventaa Milk design-toimistoa, päinvastoin. Minusta heidän tekemänsä muotoilu on hienoa. Tarkoitan, että kruusattu, kimalteleva ylitsepursuava muotoilu vastaisi luultavasti paremmin Kiinan kansan tuntoja. Ties vaikka se saisi vastakaikua Hokkoblöö-väeltäkin.

Kiinan Enska Itkonen

Useamman kuukauden olen täällä Kiinassa liikennekulttuuria seurannut. Joka päivä se iloisesti yllättää. Jos Kiinassa on liikennesääntöjä lienee ne lähetetty taikonautin matkassa maatakiertävälle radalle. Muuten tähän kaaoksenomaiseen menoon on jo tottunut, mutta mopoilijat aiheuttavat varsin usein nk. läheltä-piti-tilanteita. Mopot kun ovat sähkökäyttöisiä, eivätkä siksi pidä mitään ääntä. Toisekseen mopoissa ei ole jarruja tai en ainakaan ole huomannut, että kukaan mopoilijoista osaisi niitä käyttää. Niinpä usein jalakulkijan ylittäessä suojatietä, vihreän valon ohjaamana, hiipii mopoilija tuhatta ja sataa silmät sirrillään kohti varomatonta jalakulkijaa. Jostain syystä punainen valo ei koske mopoilijoita taikka pyöräilijöitä. Toistaiseksi olen onnistunut nämä itsemurhakandidaatit väistelemään, mutta en usko, että onneni kestää loputtomiin. Silloin voin vain toivoa kevyttä mopoa kohdalleni.

Tästä kaikesta kehkeytyi ajatus lisälaitteesta valo-ohjattuihin risteyksiin. Kun valo vaihtuu vihreäksi jalankulkijalle nousee sen reunalle tenniksestä tuttu verkko johon ystävämme mopolijat kerätään (koska tuskin ne jarrut toimivat). Kun Valo vaihtuu jalankulkijalle punaiseksi verkko laskeutuu ja mopolijat voivat jatkaa holtitonta matkaansa. Verkko ulottuu vain tien puoleen väliin (jossa täällä on syystä aita) jolloin kääntyvä liikenne (jolle palaa vihreä valo samaan aikaan kuin jalankulkijoille) pääsee kulkemaan.

Kalamies Shanghaissa

Pääsin kokeilemaan aamuista kalaonneani Shanghain vilkkailla virroilla. Aamusella vonkaleen koukutus on haasteellista. Olin hotellin ulkopuolella kahdeksan aikoihin ja koetin arvioida kummalla puolella virtaa kannattaisi olla. Valitsin vastakkaisen rannan, koska virta näytti nopeammalta sillä puolen. Seuraavaksi koetin valita paikan jonka ohi kulkisi mahdollisimman paljon saalista. Toinen seikka jonka yritin huomioida oli muiden kalastajien määrä tällä pientareen pätkällä. Ja sitten tuumasta toimeen. Silmä tarkkana katsoin oikea aikaista vieheen virtaan heittämistä, mutta kaikki ohikiitävät kalat eivät olleet syömätuulella. Ja lisäksi alajuoksun puolelle alkoi kertyä muita kilpailevia kalastajia. parinkymmenen minuutin kohdalla sain lupaavan nykäisyn ja aloin kelata saalista lähemmäksi rantaa. Samalla huomasin, että naapuri oli tulossa samalle apajalle oma haavi ojossa. Olin jo saanut saaliin niin lähelle, että saatoin koskea sitä, kun se päätti rimpuilla irti ja katosi virran vietäväksi. Ravoissani siirryin toiseen paikkaan, joka osoittautui vielä viheliäisemmäksi ja palasin alkuperäiselle paikalla. Viisikymmentä minuuttia yritettyäni onni potkaisi: penkalle pongahti ihan komea vonkale ja tehtäväni oli suoritettu.

Seraavana aamuna olin paikallisen kalamiehen matkassa. Olosuhteet olivat samat kuin edellisenä aamuna. Paikallinen kalamiehemme valitsi paikan hieman eilistä apaajaani enemmän ylävirrasta ja rohkeasti astui rantaveteen ja alkoi tarkkailla. Omaksi hämmästyksekseni oli hän saanut saaliikseen taksin jo muutaman minuutin odottelun jälkeen. Myöhemmin tajusin, että hänen Zenmäisen rento asenne oli varmaankin ero meidän kahden välillä. Oli ensimmäisenä aamuna yrittänyt liikaa ja taksikuskit vaistosivat epätoivoni (kun murehdin miten paljon olen myöhässä sovitusta tapaamisesta) ja ajoivat ohi. Näin käy amatöörille, kun joutuu ammattilaisten kanssa kisaamaan.

Muotoilun teoriaa osa 1

Nelisen viikkoa työskenneltyäni kiinalaisten muotoilijoiden kanssa, olen kehitellyt seuraavanlaista teoriaa. Se ei vielä välttämättä ole aukoton ja kaiken kattava ja lisäksi kliininen testaus on vielä pahasti kesken. Varmaan pitäisi puhua vaan hypoteesistä, hypotermiasta tai muuten vaan tämmöisestä mutu-tunteesta.

Väitän, että kiinalaiseen estetiikka perustuu ajattelulle, jossa runsaus on hyve. Eli englanniksi tämä voidaan tiivistää lainaten Mies Van Rohea: "More is way more".

Teoriani perustuu sille havainnolle, että kiinalaiset rakastavat runsautta. Tämän voi helposti huomata, kun käy kiinalaisen kanssa syömässä ravintolassa. Muutama hetki sen jälkeen, kun on pöydän ääreen istuttu ja asianomainen henkilö (joukon vanhin) on selannut puhelinluettolomaista menutä, notkuu pöytä kiinalaisen keittotaidon helmistä. Ruokalajeja on vaikka minkälaisia, vähän kaikenlaista, vähän joka makuun. Pöydällä on itseasiassa oikea ruokalajien kakofonia. Voin vain kuvitella miten pettyneitä kiinalaiset ovat käydessään pöytään jossakin pohjoiserooppalaisessa maassa, jossa luotetaan muutaman hyvän aineksen ja maun harmoniaan.

Yllä mainittu ilmiö toimii myös muotoilussa. Kun lähdetään suunnittelamaan tuotteen ulkomuotoa, kiinalaiset kaivavat esiin kasan lehtiä, joissa on kivoja kuvia autoista, kaikenmaailman roinasta ja muodista. Sitten vaan ruvetaan sovittelemaan kaikkea nähtyä kivaa muotoa ja detaljia tuotteeseen. Mitä enenmän yksityiskohtia ja muotoja sen parempi. Itseasiassa eräs nuori muotoilija sanoi minulle ihan suoraan, että hänen on vaikeaa tehdä yksinkertaista. Kiinalaisen korvissa "less is more"-ajatus on ihan silkkaa hölynpölyä, heille muodon runsaus on tae hyvästä muotoilusta. Olen myös varma, että eurooppalaisen luksustuotteiden arvostus tällä maailman nurkalla perustuu osittain samaan ilmiöön. Näiden tuotteiden muotokieli ja materiaalivalinnat noudattavat kiinalaisille tuttua "more is way more" -periaatetta.

Venture-ideoita annetaan hyvään kotiin

Tällä viikolla tuli mieleen pari mukavaa liikeideaa, joilla voisi kääriä tuohta täällä kansantasavallassa. Ajattelin, että jaan ne tässä solidaarisuuden nimissä kaikkien lukutaitoisten työläisten käyttöön.

Ensimmäinen liikeidea sijoittuu tällä hetkellä tuottoisimmalle viihdeteollisuuden haaralle, videopeliteollisuuteen. Idea on varsin yksinkertainen: Peli, joka tapahtuu Shanghain kovaksi keitetyille kaduille. Siinä pelaaja asettuu paikallisen taksikuskin asemaan. Hänen tehtävänä on kuljettaa asiakkaita mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen. Tietysti taksilla pitää pystyä pujoittelemaan liikenteen sijassa säännöistä piittaamatta, valita paras reitti, mutta myös asiakkaat antavat ohjeita matkan varrella vaihtoehtoisista reiteistä. Jotta, tällä hetkellä niin suosittu verkkopelaamisominaisuus tulisi mukaan tähänkin peliin, on pelaajan puhuttava "kännykkällä" muiden verkossa roikkuvien pelaajien kanssa. Jos saa asiakkaat perille ilman suurempia kolhuja palkaksi kilahtaa muutaman ryppyisen kansanrahan. Näitä säästämällä, saattaa saada muutettua parmpaan asuntoon tai syötyä juhlaillallisen. Eli minun Hollywood-henkinen myyntipuhe (pitch) olisi seuraava: "GTA meets Jarmuch's Night on Earth but in Shanghai."

Toinen liikeidea on luultavasti edellistä lupaavampi ja moniulotteisempi. Siinä tarvitaan jonkin verran venture-rahaa, mutta tuotot ovat sitä makeammat. Ensi pitää ostaa muutama paikallinen leimasintehdas pois kuleksimasta ja sitten hankkia siivu leimasinmustemarkkinoista. Tämä tuottaa jo ihan mukavasti. Sen verran paljon täällä läiskitään jokaiseen hiemankin viralliseen paperiin leimaa. Mutta tämä on vasta alkua. Seuraavaksi pitää kehittää leimasinmustestantardi, joka vastaa oman tehtaan tuotetta. Pienellä voitelulla saadaan varmasti viranomaiset vakuuttumaan, että siten virallisen leiman asema virallistuu entisestään, jos he noudattava edellämainittua mustestandardia. Sitten kannattaa siirtyä pankkitilin ääreen nauttimaan rahavirrasta, joka vuolas kuin Yangtse rankkasateella. Tietysti on tärkeää, että valtion hyväksi ohjataan sopiva puro, jotta kaikille on selvää, että yritys on mukana rakentamassa puolueen loistavaa tulevaisuutta.