lauantai 29. joulukuuta 2012

Sisäinen turvallisuus


Kiinaa hallitseva kommunistinen puolue ei pidä siitä, että ihmiset vapaasti kertovat mielipiteensä. Siksi he ovat rakentaneet Kiinanpalomuurin (Great Firewall of China). Aivan samalla tavalla kuten se aiempi kivinen muuri, tämä uusi muuri pitää vieraat loitolla. Ainoa ero lienee, että muuri 1.0 piti ulkomaalaiset poissa, kun taas muuri 2.0 pitää vieraat ajatukset (kuten ilmaisunvapaus, demokratia, jne.) poissa.
En ole mikään ihmisoikeusaktivisti, olenhan ollut töissä Kiinalaisessa suuryrityksessä jolla on lämpimät suhteet hallitsevaan eliittiin, mutten voi hyväksyä ajatusta, että kaikilla ei olisi vapautta sanoa mitä haluaa.
Olen nyt käytännössä saanut kokeilla miltä tuntuu, kun saa elää maassa joka pelkää omia kansalaisiaan. Ihmeellisintä on, että hallinnon näkymätön koneisto tekee pikkuasioista uskomattoman työläitä, elämää suurempia tehtäviä. Tämän blogin kirjoittamiseen tarvitsen VPN:n (Virtual Private Network). Kuten moneen muuhunkin moraalisesti arveluttavaan internetissä löytyvään palveluun: Facebook, Twitter, Google, Youtube, New York Times,  IMDb (Internet Movie Database). Eli jos esimerkiksi haluaisin tietää kuka esitti Ms. Moneypennyä uusimassa Bond-elokuvassa, joudun ensi kytkemään koneeni VPN serverille ja vasta sitten etsimään, että kukas se nyt olikaan. Tämä voi kuulostaa pieneltä ongelmalta, mutta lisänä tähän on, että yhteyden saaminen tai ylläpito on erittäin sattumanvaraista. Viime kuukausina on VPN ollut erittäin epävarma. Olen joutunut ruuvaamaan asetuksia, vaihtamaan servereitä ja protokollia. Silti Kiinan kiva palomuuri saattaa huomata, että koetan lukea jotakin, joka ei hallintoa miellytä. Ja katkoo yhteyteni ulkomaailmaan.
Askartelun lomassa olen huomannut, että kaikkein järein ase totaalitäärin ihmiskontrollityökalupakissa ei ole välttämättä kidutus tai pidätys. Näitä kumpaakaan en halua kokea. Enkä toivo, että kukaan joutuu Kiinan sisäisestä turvallisuudesta vastaavan viranomaisen asiakkaaksi. Mutta uskon, että tehokkain tapa pitää massat hallitusti aloillaan on tehdä pienistä arkisista asioista hankalia. Ihmiset ovat laiskoja. Jos pieni yksinkertainen asia, jota internetin selailu nykyään on, tehdään työlääksi, jää se helposti tekemättä. Ihmiset käyttävät silloin mieluummin kiinalaisia kopiota Googlesta, Youtubesta ja Facebookista, jotka ovat kätevästi viranomaisten sensuroitavissa. Ja minusta tuntuu, että eläessään tarpeeksi kauan tälläisten pienien vaikeuksien kanssa ihminen turtuu ja väsyy ja lakkaa olemasta utelias muuta maailmaa kohtaan. Elämä supistuu pienenpään piiriin kuin olisi tarvis.
Tämä on ensimmäinen maa, jossa oikeasti pälyilen kadulla talsivia poliiseja. He luultavasti ovat yhtä harmittomia kuin Suomessakin, mutta täällä he tuntuvat arvaamattomilta.
Kuvan nuorista kansanarmeijan upseereista otti vaimoni muutama vuosi sitten Shanghaissa.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Don't mention the war

Työpaikallani on käytössä chat-työkalu, jossa voi käydä kahdenkeskistä keskustelua tai ryhmäkeskustelua. Suurimmaksi osaksi se ryhmäkeskustelu on kiinaksi ja menee täysin ohi. Mutta aina silloin tällöin kopion keskustelun Googlen käännöspalveluun ja katson mistä puhutaan.
Perjantaina oli eräs japanilaiskolleega käymässä ja hänen kanssaan samassa projektissa työskentelevä kiinalaismuotoilija kutsui hänet kotiinsa syömään. Jostakin syystä päätin katsoa mitä chatissä keskustellaan näin viikonlopun kynnyksellä. Aiheena oli tietysti japanilainen vieraamme. Ensi keskustelu pyöri korealaisen ja japanilaisen naiskauneuden ympärillä. Nuoret kiinalaismuotoilijamme ovat ilmeisesti sitä mieltä, että korealaiset naiset ovat kauniita. Myöhemmin kiinalaiset vaihtoivat ajatuksia japanilaisesta työkaverista. Oli käynyt ilmi, että japailaisen ystävämme isä oli syntynyt Mantsuriassa. Keskustelu päättyi toteamukseen: On kai parempi olla mainitsematta miehitystä...
Käännöskoneen jäljiltä on vaikea sanoa, oliko tuo toteamus huumoria vai ei. Vähän samalla tavalla kuin Suomessa puhutaan joskus saksalaisista Lapinpolttajina.  

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Vain pakki puuttuu

Ensin pahoittelen pitkää hiljaisuutta Siirtotyöläisen osalta. Tässä vain tuli todistetuksi, että olen patalaiska kirjoittaja. Voin kuitenkin syyttää koulutustani. Taideteollisessa Korkeakoulussa ei minun aikanani panostettu paljoa kirjalliseen ilmaisuun: Siellä pärjäsi enimmäkseen askartelu-paskartelulinjalla.
Se mikä sai minut palaamaan tämän blogin pariin oli hetkellinen väläys tänään lenkkeillessäni. Juoksureittini varrelle osui tienpätkä, josta oli rakennustöiden takia suljettu toinen kaista noin 30 metrin matkalta. Tällä yhdellä kaistalla nökötti kaksi autoa nokat kiinni toisissaan. Kuljettajat olivat kuin pysäytyskuvat jostakin nuorisoelokuvasta, jossa pelataan "chicken" -nimistä peliä. En tiedä kauanko olivat kuskit tuijottaneet toisiaan, mutta aika monta autoa oli kerääntynyt jonoksi kumpaankin suuntaa. En jäänyt ihailemaan tätä hitaasti etenevää draamaa. Juostessani eteenpäin mietin, että mitähän kuskit ajattelevat? Ja miksi kumpikaan ei pystynyt antamaan periksi nopeasti? Itse en olisi pystynyt olemaan toimimatta montaakaan sekuntia. Olisin myöntynyt ja peruuttanut.
Taannoin eräs toinenkin siirtotyöläinen oli joutunut samanlaiseen tilanteeseen ja keskutellessamme tulimme seuraavanlaiseen tulokseen: Koska autokoulu opetus ei ole kovin kaksista täällä, monet kuskit ovat hyvin epävarmoja peruutustaidoistaan. Olen tämän havainnut muissakin yhteyksissä. Kiinalainen auto kulkee lähes aina vain eteenpäin. Taskuparkkeerauksista on turha haaveilla, vaikka lähes kaikissa autoissa tuntuu olevan peruutustutkat. Koska autot on kalliita täälläkin, se nostaa kynnystä antaa periksi ja alkaa peruuttaa, koska lopputuloksena voi olla kolhittu auto ja kasvojen menetys.
Ja lopuksi lupaan, että tämä on viimeinen liikenneaiheinen kirjoitus vähään aikaan.  

lauantai 19. helmikuuta 2011

Moro Panda


Luin viikolla Wall Street Journalin Aasian nettipainosta. Sieltä sattui silmiini juttu Hello Panda:sta. Hello Panda on Shanghailainen vaatebrändi. Luis Vuitton:in ja muita eurooppalaisia brändejä omistavan LVMH groupin perustajan poika, Antoine Arnault, on sijoittanut Pandaan. Ostin paidan Shanghaista oikeastaan sattumalta. Kauppa tuli vastaan trendikkäällä aluella ja jotenkin se veti puoleensa. Lukiessani WSJ juttua oivalsin, että olen ollut varsin muodikas: Hello Pandan luojalla, JiJi:llä on juuri ollut näyttely Pariisissa. Ja myöhemmin tänä vuonna sinne aukeaa Hello Panda -liike. Jälkeenpäin mietin mikä tuossa Kiinalaisessa mustavalkoisessa karvapallossa kiehtoi.
Hello Panda -brändi kuvaa luojansa mukaan nykyistä päälle kaksikymppisten sukupolvea. Sukupolvea, joka on on poispilattu, stressaantunut ja itsenäistyvä. Tuohon listaan on lisättävä myös itsekäs. Kyseinen sukupolvi on ensimmäisiä aikuistuvia yhden lapsen politiikan sukupolvia. Jollakin tavalla brändi edustaa, minusta hyvin nykyistä Kiinaa: Agressiivisen itsevarma kopio, joka hakee omaa identiteettiään.
Minusta Hello Panda on jonkinlainen kopio, tai ehkä paremminkin mutaatio, japanilaisesta Hello Kittystä. Se kommentoi esikuvaansa ja samalla kuvaa tekijänsä Kiinaa, maata joka tuntee arvonsa ja osaa olla tarvittaessa kärkevä omissa näkemyksissään. Mutta olennaista on kuitenkin, että tuotteessa on paljon kopioinnin tunnetta. Kiinalaisille (ja monille muille aasiaisille) kopionnissa ei ole mitään pahaa. He eivät siis välttämättä näe mitään pahaa hyvän idean toistamisessa. Ja jollakin tasolla se on totta. Sitähän suurin osa muotoilusta on, otetaan olemassa oleva tuote ja pyritään luomaan entistä parempi tuote vastaamaan senhetkisiä vaatimuksia. Siinä ei ole mitään väärää, varsinkin, jos kopiodessa parantaa alkuperäistä ideaa, eikä vain pyri tuottamaan uskollista toisintoa, saatikka väitä sen olevan aito.
Pandan ilkeässä ilmeessä voi myös kuvitella näkevänsä kommunistisen puolueen keinoja kaihtamattoman katseen, joka vartioi omia kansalaisiaan vallanmurenemista peläten.
Hello Panda voi olla merkki tulevasta, luovasta Kiinasta. Kiinasta johon en tällä hetkellä usko. Nyky-Kiina ei ole yhteiskunta, joka tuottaa luovia ihmisiä. Täällä painottuu aivan liikaa ylempää tulevien ohjeiden orjallinen tottelu. Mutta ennustaminen on vaikeata, etenkin tulevaisuuden.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Maitoa



Olen jo aikaisemmin pohtinut estetiikan eroja eurooppalaisten ja kiinalaisten välillä. Mielessäni olen pyöritellyt kiinalaisen galligrafian yksinkertaistettua kauneutta ja silmissäni kiinalaisen muotoilun pakkomielteenomaisen pipertämistä. Miksi minä länsimaalainen näen yksinkertaistamisen voiman perinteisessä kiinalaisessa ilmaisussa? Siitä ei kuitenkaan ole mitään viitteitä nykyaikaisessa kiinalaisessa muotoilussa, joka pursuaa turhia yksityiskohtia ja yliampuvia materiaalivalintoja. Onko se vain ajatteluni rajoittuneisuutta? Voihan nimittäin olla, että esteettinen käsitykseni on liian spartalaista muiden mielestä. Voi myös olla, että nyky-Kiinassa vallitseva kulutusjuhla ajaa ihmisiä haluamaan luksusta, joka usein on varsin barokkimaista. Minusta luksustuotteiden estetiikka periytyy suoraan barokista. Ja luksus tuntuu puhuttelevan kaikkia kaukoidän ihmisiä. Missään ei näe niin paljon luksustuotteita kauppaavia myymälöitä (aitoja ja kopiota) kuin täällä. Mielenkiitoinen sivuhuomio on, että Eurooppalaisten itään suuntaama luksustuotteiden valikoima on koristeellisempi kuin se, mitä myydään Euroopassa.
Sama koskee minusta japanilaista estetiikkaa. Perinteisesti japanilainen visuaalinen kulttuuri mielletään hyvin pelkistetyksi, mutta Japanissa käydessä ei voi kuin hämmästellä sitä visuaalisen informaation määrää, joka tulvii kaikkialta. Ja onhan suomalaisen muotoilun yksinkertaisuus ja rehellisyys rakentunut meidän muotoilijoiden itsepetokselle, jonka voi paljastaa vierailemalla sattumanvaraisesti kymmenessä suomalaiskodissa.
Toisaalta...
Törmäsin Hong Kongissa muotoilutoimistoon nimeltä Milk design. He toteuttavat juuri sellaista kiinalaisen ja funktionalistisen muotokielen yhdistelmää, jota tuossa jutun alussa kuvasin. Kannattaa tutustua Cathay Pacificille tehtyyn astiastoon, jossa on hienosti uudelleen tulkittu perinteinen riisiposliini. Siinä yhdistyy oivallisesti perinne ja nykyaika.
Kuulin, että toimisto on saanut huomiota (ainakin) Saksalaisissa muotoilupiireissä. Eli luultavasti he toteuttavat, jotakin sellaista, jota me länsimaalaiset haluamme nähdä modernina kiinalaisena tulkintana ikiaikaisesta visuaalisesta kulttuurista. En ole kuitenkaan varma enää onko tuo tulkinta rehellinen. Enkä nyt tosiaankaan halua halventaa Milk design-toimistoa, päinvastoin. Minusta heidän tekemänsä muotoilu on hienoa. Tarkoitan, että kruusattu, kimalteleva ylitsepursuava muotoilu vastaisi luultavasti paremmin Kiinan kansan tuntoja. Ties vaikka se saisi vastakaikua Hokkoblöö-väeltäkin.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Kiinan Enska Itkonen


Useamman kuukauden olen täällä Kiinassa liikennekulttuuria seurannut. Joka päivä se iloisesti yllättää. Jos Kiinassa on liikennesääntöjä lienee ne lähetetty taikonautin matkassa maatakiertävälle radalle. Muuten tähän kaaoksenomaiseen menoon on jo tottunut, mutta mopoilijat aiheuttavat varsin usein nk. läheltä-piti-tilanteita. Mopot kun ovat sähkökäyttöisiä, eivätkä siksi pidä mitään ääntä. Toisekseen mopoissa ei ole jarruja tai en ainakaan ole huomannut, että kukaan mopoilijoista osaisi niitä käyttää. Niinpä usein jalakulkijan ylittäessä suojatietä, vihreän valon ohjaamana, hiipii mopoilija tuhatta ja sataa silmät sirrillään kohti varomatonta jalakulkijaa. Jostain syystä punainen valo ei koske mopoilijoita taikka pyöräilijöitä. Toistaiseksi olen onnistunut nämä itsemurhakandidaatit väistelemään, mutta en usko, että onneni kestää loputtomiin. Silloin voin vain toivoa kevyttä mopoa kohdalleni.
Tästä kaikesta kehkeytyi ajatus lisälaitteesta valo-ohjattuihin risteyksiin. Kun valo vaihtuu vihreäksi jalankulkijalle nousee sen reunalle tenniksestä tuttu verkko johon ystävämme mopolijat kerätään (koska tuskin ne jarrut toimivat). Kun Valo vaihtuu jalankulkijalle punaiseksi verkko laskeutuu ja mopolijat voivat jatkaa holtitonta matkaansa. Verkko ulottuu vain tien puoleen väliin (jossa täällä on syystä aita) jolloin kääntyvä liikenne (jolle palaa vihreä valo samaan aikaan kuin jalankulkijoille) pääsee kulkemaan.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Kalamies Shanghaissa

Pääsin kokeilemaan aamuista kalaonneani Shanghain vilkkailla virroilla. Aamusella vonkaleen koukutus on haasteellista. Olin hotellin ulkopuolella kahdeksan aikoihin ja koetin arvioida kummalla puolella virtaa kannattaisi olla. Valitsin vastakkaisen rannan, koska virta näytti nopeammalta sillä puolen. Seuraavaksi koetin valita paikan jonka ohi kulkisi mahdollisimman paljon saalista. Toinen seikka jonka yritin huomioida oli muiden kalastajien määrä tällä pientareen pätkällä. Ja sitten tuumasta toimeen. Silmä tarkkana katsoin oikea aikaista vieheen virtaan heittämistä, mutta kaikki ohikiitävät kalat eivät olleet syömätuulella. Ja lisäksi alajuoksun puolelle alkoi kertyä muita kilpailevia kalastajia. parinkymmenen minuutin kohdalla sain lupaavan nykäisyn ja aloin kelata saalista lähemmäksi rantaa. Samalla huomasin, että naapuri oli tulossa samalle apajalle oma haavi ojossa. Olin jo saanut saaliin niin lähelle, että saatoin koskea sitä, kun se päätti rimpuilla irti ja katosi virran vietäväksi. Ravoissani siirryin toiseen paikkaan, joka osoittautui vielä viheliäisemmäksi ja palasin alkuperäiselle paikalla. Viisikymmentä minuuttia yritettyäni onni potkaisi: penkalle pongahti ihan komea vonkale ja tehtäväni oli suoritettu.
Seraavana aamuna olin paikallisen kalamiehen matkassa. Olosuhteet olivat samat kuin edellisenä aamuna. Paikallinen kalamiehemme valitsi paikan hieman eilistä apaajaani enemmän ylävirrasta ja rohkeasti astui rantaveteen ja alkoi tarkkailla. Omaksi hämmästyksekseni oli hän saanut saaliikseen taksin jo muutaman minuutin odottelun jälkeen. Myöhemmin tajusin, että hänen Zenmäisen rento asenne oli varmaankin ero meidän kahden välillä. Oli ensimmäisenä aamuna yrittänyt liikaa ja taksikuskit vaistosivat epätoivoni (kun murehdin miten paljon olen myöhässä sovitusta tapaamisesta) ja ajoivat ohi. Näin käy amatöörille, kun joutuu ammattilaisten kanssa kisaamaan.